Ostin viime talvena Töölön kirjaston poistomyynnistä Suvi Aholan (1993) toimittaman kirjan Hiljaista vimmaa - suomalaisten naisten päiväkirjatekstejä 1790-luvulta 1990-luvulle. Teos sisältää 34 suomalaisen naisen päiväkirjamerkintöjä, iältään 8-vuotiaasta tytöstä 76-vuotiaaseen naiseen.

Takakansiteksti kertookin, että "Hiljaista vimmaa antaa kuvan naisen elämänkaaresta; siitä miten tyttö kasvaa naiseksi, miten nainen tottuu parisuhteeseen ja äitiyteen, vanhenemiseen ja luopumiseen. Kirja valottaa myös sitä, mitä naiselle merkitsevät työ ja vapaus ja oikeus omaan elämään ja tilaan ja miten hän selviää eri roolien synnyttämistä ristipaineista ja inhimillisistä pettymyksistä. Samalla kun Hiljaista vimmaa avaa uusia näköaloja naisen elämään, kokemuksiin ja yksityisiin ajatuksiin se kertoo myös värikylläisesti suomalaisesta elämästä, sen muutoksista ja historiallisista mullistuksista."

On mielenkiintoista ajatella, että vaikka maailma on ollut kokonaan toisenlainen 1800-luvulla ja 1900-luvulla (ja edelleen 2000-luvullakin), painivat naiset kuitenkin pohjimmiltaan samojen asioiden kanssa. Päiväkirjamerkinnät esimerkiksi vuodelta 1918 olivat kiinnostavia siinä mielessä, että ne on oikeasti kirjoitettu sinä ajankohtana, merkinnät ovat autenttisia kirjoituksia sen hetkisten tapahtumien keskeltä, eikä jälkikäteen kirjoiteltuja muistelmia tai fiktiivistä "tällaista-silloin-varmaan-oli" -kerrontaa.

Loppusanat, "Valkoisen kirjan kutsu eli löytöretkellä päiväkirjojen maailmoissa", kirjaan on kirjoittanut Anna Makkonen. Oikeastaan oli jopa hämmentävää lukea, miten samalla tavalla olen itsekin aloittanut päiväkirjaan kirjoittamisen ollessani 8-vuotias. Ja miten samalla kaavalla kirjoittaminen on jatkunut, miten olen ottanut vaikutteita jopa samoista kirjoista kuin monet muut! Tietoisesti ja tiedostamatta. Miten käytän samoja fraaseja kuin kaikki muut ("anteeksi, en ole taas vähään aikaan kirjoittanut, lupaan parantaa tapani"). Jäin miettimään, että mistä nämä kaikki päiväkirjakirjoittamiseen liittyvät konventiot ovat minuun(kin) tarttuneet. En muista lukeneeni lapsena mitään päiväkirjamuotoista tekstiä, missä nämä asiat olisivat toistuneet ("Rakas päiväkirja" jne.), mutta muutakaan en keksi. Myöhemmin toki olen niitä lukenut ja minun päiväkirjojani selaillessa voi selvästi nähdä esimerkiksi sen, milloin olen lukenut ruotsalaisen Bertin päiväkirja -sarjan. Tai milloin alkoi L. M. Montgomeryn Runotyttö-vaihe. Myös kotimaisen kirjallisuuden klassikoiden astuminen elämääni on varmasti selvästi havaittavissa rivien välissä. Makkonen kirjoittaakin: "Päiväkirjanpitäjä ei ole vapaa muiden kirjallisuudenlajien vaikutuksesta - rakkaudesta kirjoittaminen saa päiväkirjassa usein rakkausromaanin muodon; matkapäiväkirjaa ohjaa matkakertomuksen perinne. On vaikea ajatella kirjoittajaa, joka olisi täydellisen tietämätön lajien konventioista." Tästä johtunevat monen päiväkirjanpitäjän samankaltaiset päiväkirjamerkinnät, kirjoitusajankohdasta riippumatta.

Toisaalta päiväkirjamerkinnöistä voi kyllä hyvin nähdä kirjoitusajankohdalle tyypillisiä asioita. Kovin vakavana ei voi tänä päivänä lukea esimerkiksi tätä 14-vuotiaan Maija-Kaisa Variksen merkintää vuodelta 1953:
"Meillä on auto! Pieni, musta kaino Volkswagen; mutta se on kyllä aivan yhtä hyvä, kaunis, tilava ym. kuin kaiken maailman "edustus"autot, ja varsinkin, kun se on oma, tai ainakin siitä tulee oma, kunhan me sen jaksamme maksaa. Paras puoli siinä on se, että sitä on halpa käyttää. Se on mielestäni kuin pieni hauska musta sileä kiiltävä koppakuoriainen, joka rauhallisesti pönkii pitkin tietä. Sen vauhti on rauhallinen ainakin verrattuna isän ajoon entisellä BMW:llä; sillä hän puotteli aina siinä yhdeksääkymmentä, eikä kuitenkaan ajanut kunnon kolaria kuin yhden kerran eikä silloinkaan satuttanut itseään, saati sitten laittautunut ns. pois päiviltä. Tämän vauhti on korkeintaan 70 km/t." (s. 29)

Millainen on teidän päiväkirjahistorianne?

Oppimista tapahtuu läpi elämän.

Törmäsin mainokseen Positiivareiden uudesta lahjakirjasta valmistuville (ks. Valmista tuli!). Sitä markkinoidaan sloganilla "koulu takana - elämä edessä" ja on suunnattu ylipäänsä opinnoistaan valmistuville (ylioppilaille on lisäksi erillinen kirja). En kritisoi kirjaa sinänsä enkä ole siihen tutustunut, mutta tuo slogan minua hieman häiritsee. Mitä se opiskelu sitten on ollut, jos ei elämää? Ymmärrän lauseen sinänsä ja kai se on jonkin sortin klisee, mutta jos sitä yhtään tarkemmin miettii, niin eihän se noin ole. Ainakaan minun kohdallani.

Olen siis juuri valmistumassa kasvatustieteen kandidaatiksi. Voin kuitenkin vakuudella sanoa, että aion vielä opiskella jotain elämäni jossain vaiheessa - en välttämättä tutkinnoksi asti, mutta vähintäänkin voisin kuvitella tekeväni joitain Avoimen yliopiston kursseja. Minä en ole missään vaiheessa opiskellut vain siksi, että saisin itselleni ammatin. Olen opiskellut opiskelun vuoksi - siis siksi, että oppisin jotain (jota tässä tapauksessa voin työssäni hyödyntää). Halusin nimenomaan yliopistoon, jossa opiskelu on pääosassa ja kursseja voi suorittaa osittain omaan tahtiin ja niin paljon kuin haluaa. Olen sitä mieltä, että yliopisto opettaa ennen kaikkea ajattelua, itsenäistä sellaista. Kaikkea tietoa ei tarvitse omaksua sellaisenaan vain siksi, että joku (auktoriteetti) niin sanoo, vaan kaiken voi kyseenalaistaa ja argumentoiden jopa kumota. Mikään asia ei ole "ikuinen fakta", vaan tiedon lisääntyessä ja tieteenalan kehittyessä asiat ja teoriat muuttuvat. En minä koe nyt valmistuessani olevani missään mielessä "valmis". En ole toivottavasti saavuttanut elämässäni mitään ajattelun kehityksen päätepistettä, vaan se on asia, joka jatkuu läpi elämän. Ja opiskelemalla voi sitä tietoisesti kehittää.

Ymmärrän sloganin "koulu takana - elämä edessä" siinä mielessä, että kieltämättä nyt tuntuu jollain tavalla tyhjältä. Aina aiemmin elämässä on ollut jokin tietty päämäärä: opintojen eteneminen ja sitä kautta valmistuminen (ensin peruskoulusta, sitten lukiosta, nyt yliopistosta). Nyt edessä on työelämä, eikä mitään vastaavaa selkeää päämäärää. Tavallaan olen elämässäni käännekohdassa, jossa "pakolliset" opinnot ovat takanapäin ja työelämä edessä. En voi silti mitään sille, että vierastan tuota ajattelua, että elämäni tähän asti olisi ollut "koulua" ja tästä eteenpäin se olisi "elämää". Minun mielestäni (ihan loogisesti) koulu on vain ollut iso osa tähänastista elämää, mutta ei se minnekään katoa tai ole mitenkään irrallinen asia loppuelämästänikään. Kuten sanoin, opiskella ja oppia voi aina.

Ei muuta tällä kertaa. :) 

Vappuaaton ajelulla.

Kevät! Päässä soi Anttilan keväthuumaus. Sain pyöräni kaupunkiin ja aion aloittaa työmatkapyöräilyn. Kevät!

Harjoittelupäiväkodin lasten näkemys minusta.

Kuukauden pituinen päiväkotiharjoittelu on nyt ohi, ja sen myötä melkein kaikki opinnotkin. Enää ei tarvitse kuin kahdesti käydä yliopistolla ja sitten oikeastaan vain odotella virallista valmistumista (ja hoitaa sähköpostitse siihen liittyviä asioita). Ihan käsittämättömän nopeasti on kolme vuotta mennyt ja nyt pitäisi olla lähes valmis lastentarhanopettaja! Ihan kummallista.

Kesäsuunnitelmatkin vähän jo selkiytyivät. Jatkan harjoittelupaikassani sijaisena vielä toukokuun ajan, ja mahdollisesti myös kesäkuun (ei ole vielä varmaa). Heinäkuun haluaisin ihan suosiolla lomailla, mutta mikäli jotain kesätyötä heinäkuulle ilmestyy, en aio kieltäytyä. Lisäksi olen jälleen mukana Kivi-juhlien Seitsemässä veljeksessä, mikä vaatii oman osansa kesästä. Ja elokuussa alkaakin sitten se "oikea sijaisuus", mistä taisin jo mainitakin.

Jotenkin nyt on sellainen olo, että kaikki järjestyy.

Mahtaako blogin lukijoista löytyä muita, jotka ovat (ehkä sattumalta) keränneet näitä Kinder-munista saatuja Barbapapa-hahmoja? Itselläni on käynyt tosi hyvä tuuri näiden suhteen, sillä samanlaisia ei ole tullut kuin yksi. Tällä hetkellä itseltäni puuttuu tuo vaaleanpunainen Barbapapa (DC153) sekä vaaleansininen Barbidul (DC156). Jos joku on halukas luopumaan omastaan, olisin kiinnostunut (kunhan ei hirveästi maksa - niin fanaattinen en sentään ole)! Vaihdossa voisin antaa tuon Barbabellen (DC159), joita minulla on siis kaksi. Minä en tarvitse niitä mukana tulleita papereita, mutta tuon Barbabelleni mukana saa kyllä halutessaan paperin.

Ei muuta tällä kertaa. :D Yhteydenotot blogin kommentteihin (s-postiosoite mukaan, ei näy julkisesti).

Teimme lankalauantaina päiväreissun Lappeenrannan kautta Imatralle ja sieltä mutkitellen takaisin Lahteen. Lappeenrannassa kävimme kivassa kahvilassa, Kahvila Majurskassa. Ihastuin kahvilaan jo ennen kuin olimme astuneet sisään, ja vielä enemmän ihastuksissani olin vierailun jälkeen. Kannattaa ehdottomasti poiketa, jos Lappeenrannassa liikutte! Samassa rakennuksessa on myös useita pieniä käsityöpuoteja, joista löytyy vaikka mitä.

"1800-luvun puolivälissä rakennettu Majurskan talo toimi upseeriperheiden asuinrakennuksena Suomen itsenäistymiseen saakka. Vuosina 1936-1939 rakennuksessa toimi kulkutautisairaala. Sotien jälkeen nykyisen kahvilan tiloissa on toiminut 50-luvulla sateenvarjotehdas.

Vuonna 1986 majurin vaimo Kati Kaapro perusti taloon ensimmäisen kahvilan joka sai nimekseen Majurska. Rouva Kaapron 23 vuotta kestäneen ansiokkaan uran myötä Majurska saavutti paikkansa yhtenä Lappeenrannan tunnetuimmista kahviloista. Nykyään ainutlaatuisia makuelämyksiä tarjoaa kahvilan omistaja Jaana Kuokka. " (Lähde: Kahvila Majurska)

Kahvila Majurska Oy
Kristiinankatu 1
53900 LAPPEENRANTA

Puhelin kahvilaan 05-4530554
kahvila.majurska(a)majurska.com

Aukioloajat 1.9.2011 - 31.5.2012:
Ma - La: 10 - 17
Su: 11 - 17

Kahvila Majurskan nettisivut

Kuva Kansallismuseon Vintti-työpajasta 2012.

Tein viime viikolla muutaman päivän sijaisuuden ja sain jälleen jonkun flunssan. Kun se oli menossa ohi, sain jonkun kummallisen yhden yön kestävän vatsataudin (lievä heikko olo jatkui toki pidempään), juuri sopivasti ennen kuukauden pituista päättöharjoittelua. Se meni kuitenkin saman tien ohi. No, joka tapauksessa harjoittelua erään päiväkodin 3-5-vuotiaiden ryhmässä on nyt takana kaksi päivää ja olen kuta kuinkin kunnossa, vaikka väsynyt (huonosti nukuttujen öiden jäljiltä). Välillä olo on flunssainen, välillä heikko, useimmiten ihan normaali. Se on kuitenkin varmaa, että viikonloppuna aion vain nukkua.

Ja asia, jota en ole vielä ehtinyt täällä hehkuttaa: sain lastentarhanopettajan paikan eräästä päiväkodista ensi syksystä alkaen! Äitiysloman sijaisuus, enkä vielä tiedä minkä ikäisten lasten ryhmässä, mutta silti. Vähän kauhistuttaa, että opinnot ovat jo melkein ohi (minne se kolme vuotta katosi?) ja pitäisi olla "valmis"... toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että tässä ammatissa et koskaan voi olla oikeasti valmis. Tässä ammatissa jos missä voit jatkuvasti kehittyä ja kehittää itseästi ja toimintatapojasi. Ja kuten työhaastattelussakin todettiin, jostainhan jokaisen on joskus aloitettava. :) Paikka vaikuttaa siis oikein lupaavalta. Menen ensi viikolla allekirjoittamaan työsopimuksen. Vielä pitäisi keksiä, mitä teen sitten touko-, kesä- ja heinäkuussa...

Töölöläinen-lehti
Paksu kaupunginosalehti, jossa muista vastaavista poiketen on aina myös jotain asiaa.
Lehti on oikeasti luettava: muut ilmaisjakelulehdet selataan läpi siltä varalta, että
jotain kiinnostavaa löytyisi (usein ei löydy),
mutta tämän lukee mielellään rauhassa kahvikupin kanssa.
Esimerkkinä laadukkaista juttusarjoista tuo Engel-sarja.
Lehti on täynnä kulttuuria, historiaa, ajankohtaisia asioita, töölöläisyyttä.

Julkinen liikenne ja alueen arkkitehtuuri
Töölöstä pääsee julkisilla minne tahansa. Ratikat kulkevat jatkuvasti ja bussejakin menee joka suuntaan.
Rakennuskanta on monipuolista: meidän asuinalueemme on rakennettu 20-30-luvulla ja on aivan omanlaistaan,
myös uudempia, moderneja rakennuksia löytyy - Töölö on yllättävän iso alue.
Mainittakoon tässä yhteydessä hyväksi puoleksi myös sen, että Helsingin perusnähtävydet ovat käden ulottuvilla.
Töölö on yksinkertaisesti kaunista aluetta rakennuksineen ja puistoineen.
(Katso: Etu-Töölön arkkitehtuurikävely)

Töölön kirjasto
Töölön kirjasto on ihana. Se on valmistunut vuonna 1970 (remontoitu 1990) ja on kirjaston
nettisivujen mukaan hieno esimerkki 1960-luvun kirjastosuunnittelusta. "Yhtenä suunnittelun lähtökohtana on ollut
rakennuksen ja sitä ympäröivän luonnon saumaton yhteensovittaminen. Kirjastotalon arkkitehtuurille ovat
tyypillisiä kaarevat muodot, vaaleat värit, valoisat lasiseinien erottamat tilat
sekä suuri puistoon avautuva ikkunaseinä."
Kuvien lumihiutaleet liittyvät Taivallahden leikkipuiston kuvataidetyöpajoihin, joissa lapset pohtivat mitä
lumi on tai "milloin lumi voi olla sinistä".

Talvisin täällä asuu myös lumieläimiä.

Tein kaksi korttia tämän kappaleen innoittamana.

Tutustuin Rauha S. Virtasen luomaan Seljan perheeseen vasta aikuisiällä, vasta muutama kuukausi sitten. Nyt olen lukenut koko sarjan ja olen vakaasti sitä mieltä, että olisin ollut aivan rakastunut näihin kirjoihin siinä ala- ja yläasteen vaihteessa, jolloin tutustuin muihinkin tyttökirjaklassikkoihin. Kyllä minä näihin nytkin ihastuin, etenkin ensimmäisten kirjojen tyttöihin.

Ensimmäistä kirjaa, Seljan tyttöjä, aloittaessani olin kiusallisen tietoinen kaikista niistä vaikutteista, jotka selvästi olivat tulleet Louisa M. Alcottin Pikku naisista (jonka tunnen kuin omat taskuni, jonka olen lukenut kymmeniä kertoja). Alkuasetelma oli lähes samanlainen, ainoastaan suomalaisversiona. Onneksi tarina lähti kulkemaan suhteellisen pian omia polkujaan ja ehkä juuri erilainen miljöö teki lopulta kuitenkin eron näiden kirjojen välille. Toisin kuin Pikku naisissa, pidän siitä, että Seljan perheen tytöt eivät ole kirjasarjan edetessä niin orjallisesti sellaisia stereotypioita kuin millaisiksi heidät ensimmäisen kerran määriteltiin. (Mietipä esimerkiksi Pikku Naisten Bethiä: kerran kiltti tyttö, aina kiltti tyttö. Tai Amy: kerran turhamainen, aina turhamainen.) Tytöt kasvavat ja kehittyvät luonteeltaan, kaikki tekevät virheitä ja ovat muutenkin aidompia ihmisiä. Ehkä Seljojen hahmojen heikkous ovat isä ja äitipuoli (no, etenkin isä), jotka pysyttelevät melko taustalla tai ovat vain olemassa jossain. Toisaalta sarja kertoo pääasiassa perheen lasten tarinaa, johon vanhemmat vaikuttavatkin pääasiassa taustalta. Ja on todettava, että Alcottin ja Montgomeryn tyttökirjaklassikot olivat klassikkoja jo tuohon aikaan - ne ovat vaikuttaneet paitsi selvästi kirjailijaan itseensä, myös oikeasti sen ajan lapsiin ja heidän leikkeihinsä.

Sarjan ensimmäiset kirjat (Seljan tytöt, Tapaamme Seljalla ja Virva Seljan yksityisasia ja osittain Tuntematon Selja) olivat suosikkejani. Niissä ollaan vielä turvallisesti lapsuudessa ja koetut ongelmat ovat sellaisia "lasten ongelmia". Että tykkääkö tuo minusta, olenko minä hyvä ihminen, "mitä äitikin ajattelisi", ja niin edelleen. Maisemat ovat suomalaiset ja tunnelmat ovat vähän kärjistettynä sellaisia "perinteisiä 50-luvun maaseudun kesätunnelmia" (siis siinä mielessä kuin minä ne koen, en toki ole elänyt 50-luvulla), mikä minusta on positiivinen asia, ja mitä uudemmista kirjoista jäin kaipaamaan.

Ensimmäisten kirjojen aikana koin myös paljon sellaisia olisinpa minäkin tehnyt noin lapsena -hetkiä. Omia näytelmiä ja maailmanparannuskerhoja (jälleen samankaltaisuutta Pikku naisten kanssa). Jossain vaiheessa tajusin, että ehkä olen jossain määrin vastaavia juttuja tehnytkin, mutta 90-luvun versioina. Oli meilläkin omia esityksiä ja kaiken maailman salaseuroja, joilla ei tosin ollut ihan yhtä yleviä tavoitteita kuin Seljoilla ystävineen. Ehkä meillä oli liikaa virikkeitä, eikä aikaa oman itsen ja maailman pohtimiseen jäänyt niin paljon. Ja meidän virikkeittemme määrä ei edes ollut suuri verrattuna tähän päivään. Niin muuttuu mailma, Eskoni.

Virtanen palasi Selja-sarjaan vielä 2000-luvulla. Sarjan neljäs kirja, Tuntematon Selja, ilmestyi vuonna 1964. Viides osa, Seljalta maailman ääreen, ilmestyi vuonna 2001 ja viimeinen osa, Seljan Tuli ja Lumi, 2009. Kaksi viimeisintä kirjaa poikkeavat melko suuresti aiemmista, siinä tytöt ovat jo vanhempia, toisilla heistä on jo omiakin lapsia. Sen lisäksi suurin muutos on, että tapahtumat sijoittuvat Suomen lisäksi vahvasti myös Chileen ja sen aikaiseen poliittiseen ilmapiiriin. Itse henkilökohtaisesti koin tämän hieman vieraaksi, ja huomasin lukevani paljon syventyneemmin kaikki "Suomi-jaksot". Ja koska luin koko sarjan lähes yhtäjaksoisesti, aikahyppäys kirjojen välissä tuntui erikoiselta. Tämä on kuitenkin ihan ymmärrettävää ottaen huomioon kirjojen kirjoittamisen väliin jäävän pitkän aikajakson. Alkuperäiset Seljojen lukijat ovat hekin jo aikuisia ja he luultavasti suhtautuvat uusiin osiin eri tavalla (voisin kuvitella, että ajattelevat lähinnä, että "mitä heille myöhemmin tapahtui?").

Ja pakko vielä sanoa, että en ymmärrä ihan kaikkia avioliittoja, joita viimeisen kirjan aikana syntyy. "Miksi ihmeessä se meni just tuon kanssa naimisiin eikä esimerkiksi tuon toisen?" Voisin esittää vastaväitteitä eräällekin liitolle vaikka kuinka, mutta juonipaljastusten vuoksi jääköön tällä kertaa... :)

Mutta suosittelen tätä sarjaa lämpimästi, jos on yhtään perinteisten tyttökirjojen ystävä (kyllä minä tätä pojillekin suosittelen, termi on vähän harhaanjohtava) tai haluaa "palata 50-luvulle". (Ja pahoittelen tässä merkinnässä näkyvää sitaattimerkkien ylikäyttöä, minuakin ärsyttäisi.)

Rauha S. Virtasen Selja-sarja:

Seljan tytöt (1955)
Tapaamme Seljalla (1957)
Virva Seljan yksityisasia (1960)
Tuntematon Selja (1964)
Seljalta maailman ääreen (2001)
Seljan Tuli ja Lumi (2009)

Seljoista kirjoitettu mm. näissä blogeissa:
Humisevalla harjulla
Lastenkirjahylly
Sallan lukupäiväkirja
Saran kirjat