1277322.jpg

- Oletko kovasti kastunut? hän kysyi huolissaan.

- Hui hai! vastasi Anna hilpeästi. - Pääni ja hartiani ovat aivan kuivat, ja hameeni on vain hieman märkä niistä kohdista, mistä vesi valui sisään rimojen välitse... Älä surkuttele minua, Diana, ei minulla ole ollut mitään hätää... Olen ajatellut, kuinka hyvää tämä sade tekee ja kuinka puutarhani nauttii siitä. Ja sitten sepitin jännittävän vuorokeskustelun, jossa olivat mukana asterit ja hajuherneet ja isossa sireenipensaassa asustavat kanarialinnut sekä puutarhan suojelushengetär. Kirjoitan sen kotona muistiin.
(L.M. Montgomery: Anna ystävämme, suom. Hilja Vesala)

Oppisimmepa kaikki yhtä optimistisiksi kuin Vihervaaran Anna. Mitä nyt yksi vesisade, sitä paitsi vesilätäköissä hyppiminenkin on hauskaa! Mitä siitä jos hieman kastuu, kyllä sitä sitten aina kuivuu.

Tunnen itse olevani jonkin sortin optimisti ja pyrinkin aina positiiviseen ajatteluun. Olen kokenut sen nimittäin pessimismiä hyödyllisemmäksi (ja myönnän, optimismi tulee jotenkin luonnostaan). Miksi olla surullinen kun voi olla iloinenkin?

Asioilla on vain taipumus kasaantua ikävästi kaikki yhtä aikaa ja ajoittain varmasti kaikilla on ”kaikki kaatuu niskaan” -tunne. Minäkään en todellakaan ole aina iloinen ja hyperpositiivinen ja ah-niin-hyvällä-tuulella, en missään nimessä. Se nyt vasta ahdistavaa olisikin. Ei, kyllä kaikilla täytyy saada ja voida olla joskus känkkäränkkäpäivä ja purkaa kiukku ja ahdistus kuka mitenkin. Kuluneet kliseet kuten ”itkeminen helpottaa” ovat yllättävän tosia. Optimisti hyväksyy tuon sekä itsensä että muiden ihmisten kohdalla ja ymmärtää, että hyviä hetkiä oppii paremmin arvostamaan, kun välillä menee huonommin. Elämä opettaa ja kokemuksista viisastuu. Aika auttaa monessa asiassa.

Toisinaan olisi ehkä hyvä nähdä asiat isompina kokonaisuuksina. Ahdistusta tuo usein pienet ikävät tai stressaavat asiat, ja helpottaa ainakin omalla kohdallani osata suhteuttaa ne oikealla tavalla. Se, että samana päivänä nukuit pommiin, jotain unohtui kotiin, sairastuit flunssaan, räntää satoi taivaan täydeltä, työkaveri sanoi ilkeästi ja jääkaapista loppui maito, ei oikeasti ole maailmanloppu, vaikka siltä varmasti tuntuisikin. Tuollaisina hetkinä sitä vajoaa alakuloisuuteen itse kukin ja mieli tekisi lukittautua jonnekin ja mennä peiton alle. Kuitenkin vaikka väkisin keksimällä on ihan mahdollista löytää päivästä tai elämästä ylipäätään hyviäkin asioita (joita voi ajatella kun on hetken ollut ahdistunut ja turhautunut ja kaikkea). Se on helppoa, kun opettelee iloitsemaan pienistä asioista. Hieno maisema, ihmissuhteet/onnistuneet sosiaaliset tilanteet, hyvä ruoka, tv-ohjelma, pienikin hyvä uutinen, kiva kappale radiosta, pienikin kohteliaisuus mistä asiasta tahansa, auringonpilkahdus tai räntäsateen loppuminen edes hetkeksi, hymyilevä vastaantulija, orava hyppelemässä puussa... kyllähän noita on vaikka kuinka paljon. Ne pitää vain huomata.

Noista 'elämän pienistä iloista' puhutaan tuossa jo siteeraamassani kirjassakin:


Lavendel-neiti katsahti taas teepöytäänsä ja punastui.
- Te pidätte varmasti minua hirveän hupsuna, hän sanoi. - Minä olen hupsu... ja häpeän sitä joutuessani kiinni, mutta en koskaan muulloin. En odota kerrassaan ketään, olin vain odottavinani. Ymmärrättehän, tunsin itseni yksinäiseksi. Minä pidän vieraista – nimittäin oikeanlaisista vieraista – mutta ihmiset löytävät harvoin tänne, kun mökkini on syrjässä tiestä. Charlotta neljäskin alkoi ikävystyä. Siksi kuvittelin, että minulla on teekutsut. Leivoin pikkuleipiä... ja koristin pöydän... otin esille äitini hääposliinit... ja panin ylleni toisen puvun.

Diana ajatteli salavihkaa, että puheet Lavendel-neidin omituisuuksista eivät todella olleet perättömiä. Yli nelikymmenvuotias neiti, joka leikki vieraskutsuja aivan kuin pikku tyttö! Mutta Anna huudahti silmät säteillen:
- Voi, tekin kuvittelette!
Tämä '-kin' paljasti Lavendel-neidille sukulaissielun.

(L. M. Montgomery: Anna ystävämme, suom. Hilja Vesala)


... ja tuo kohtaus kirjasta paljasti aikoinaan minullekin sukulaissielun. Ymmärsin sen heti lukiessani, olin silloin ala-asteella. Tiesin, että olisin aivan samanlainen, kuvitteleminen on hauskaa.

Olen tuntenut sukulaissieluutta muitakin kohtaan. Sukulaissieluutta? En osaa edes määritellä tuota sanaa. Sielut ovat jotenkin sukulaisia, se on ehkä selkein määritelmä. Yksinkertaistaen: asioista ajattelee samalla tavalla ja tuntee merkillistä yhteenkuuluvuutta, vaikkei edes tuntisi toista. Minulla on taipumus tuntea noin etenkin fiktiivisiä hahmoja kohtaan, johtuu ehkä siitä, että olen koko ikäni lukenut paljon. Minulla on ollut ns. kirjaystäviä. Uuden Kuun Emilia 'Pienestä Runotytöstä', Vihervaaran Anna 'Anna-sarjasta', Marchien Beth 'Pikku naisista', Anni 'eräästä Laila Hietamiehen trilogiasta', kaikki he ovat ainakin jossain vaiheessa tuntuneet enemmän tai vähemmän sukulaissieluilta. Luin taannoin Saima Harmajan nuoruusvuosien päiväkirjaa ja voi miten olisinkaan halunnut joskus tavata hänet! Sukulaissieluutta olen tuntenut myös oikeita, eläviä ihmisiä kohtaan, joista muutama on ollut opettajani.

Olisi hauska tutustua paremmin näihin sukulaissieluihini, mutta koskaan en ole asiasta sanonut kenellekään, etenkään ko. henkilöille. Asiaa on kuitenkin ehkä hauskempi miettiä ja kuvitella itsekseen, siinä on kuitenkin aina riski, että on erehtynyt ja tuo 'sukulaissielu' vain tuijottaa hölmistyneenä.

Niin, minäkin kuvittelen.