Olen suunnilleen viimeisen kuukauden aikana ruvennut miettimään suhdettani tämänhetkiseen asuinkaupunkiini (ei siis missään nimessä kotikaupunkiini) Helsinkiin. Muutin tänne vajaat kaksi vuotta sitten Nurmijärveltä, siis noin viidenkymmenen kilometrin päästä. Helsinki on Suomen kaupungeista minulle ehkä tutuin - isä on asunut lapsuutensa ja nuoruutensa täällä ja sen puolen isovanhempanikin asuvat Helsingissä. Siispä minäkin olen viettänyt osan lapsuudestani täällä, "kylässä mummilla ja ukilla". Ehkä tästä syystä nyt tunnen olevani aiempaa paremmin kotiutunut tänne. Täällä on osa historiastani, omasta taustastani. Ja nimenomaan Töölössä, jossa kaikki edellämainitut asuivat ennen.

Suurin ristiriita mielessäni ei välttämättä ehkä liitykään yksinomaan Helsinkiin niin kuin olen ajatellut, vaan ylipäätään kaupungissa asumiseen. Olen asunut elämäni ensimmäiset 19 vuotta Nurmijärvellä pienehkössä kylässä, en ehkä varsinaisesti "maalla", mutta enemmän siellä kuin kaupungissa. Ympärillä on ollut metsää ja kouluun mentiin polkua pitkin ja ylitettävänä oli pieni hiekkatie, jossa harvoin kulki edes autoja (joka nykyään on kävelytie - huomasin sen viime vierailullani). Jopa koulun pihaan kuului silloin metsää. Eikä pihaa ollut mitenkään aidattu, meille vain painotettiin että koulun pihan rajat menevät ympäröivässä hiekkatiessä ja tielle ei saanut mennä. Eikä kukaan meistä mennytkään. Tällaisista syistä ja taustoista johtuen minun on ollut jokseenkin vaikea sopeutua kaupungissa asumiseen. Kaikuviin rappukäytäviin, oudosti huriseviin ratikoihin, älyttömiin Mannerheimintietä ylittäviin ihmismassoihin ruuhka-aikaan, pelottaviin öisiin katuihin ja yleiseen jatkuvaan hälinään.

Nyt opiskelut aloitettuani olen "joutunut" kulkemaan kävellen keskustassa niin aamulla, päivällä kuin illallakin. En osannut ajatella, että kaupunki voi olla niin erilainen eri aikoihin päivästä! Töihin kun meni aamuruuhkassa ja palasi iltapäiväruuhkassa, ei tehnyt mieli kuin linnoittautua oman yksiönsä hiljaisuuteen. Mutta jopa Helsingin keskusta on rauhallinen, kun sattuu kulkemaan siellä tiettyyn aikaan päivästä. Pidän siitä, että ihmisiä on ympärillä niin kauan kuin ne eivät muodosta ahdistavaa ihmisjoukkoa tai -massaa. Inhoan ruuhkia. En siksi, että kaupan kassoilla on hirvittävät jonot ja bussissa ei saa istumapaikkaa, vaan siksi, että silloin ihmisiä (ja autoja) on yksinkertaisesti vain liikaa.

Ja niin. Uskokaa tai älkää, mutta minä olen alkanut pitää Helsingistä. Pitää vain osata oikealla tavalla huomata ympäristöstä ne asiat, jotka siitä tekevät kauniin ja ainutlaatuisen. Vanhat ja vanhahkot rakennukset, erilaiset ihmiset, raitiovaunut, monet kahvilat, joissa pitäisi joskus käydä, puistot, kaupungin historiallinen ja kulttuurinen puoli. Ei niitä iltapäiväruuhkassa väsyneenä huomaa.

(En minä silti kaupunki-ihminen ole. Asun täällä edelleen ainoastaan opiskelujeni tähden, tulevaisuudessa tulen toivottavasti asumaan jossain rauhallisemmassa paikassa.)