Huomenna, 18.10. vietetään Satupäivää. Aiheeseen liittyvää ohjelmaa järjestetään ympäri Suomea - itse en tosin tänä vuonna valitettavasti ehdi osallistua niistä mihinkään. Siispä kannan korteni kekoon tällä kirjoituksellani, jonka aiheena on sadut.

Kesken olevan kandityöni vuoksi päällimmäisenä mielessäni ovat kuvakirjat, ja ehkä siksi satuja miettiessäni ensimmäisenä mieleeni tuli lapsuuteni suosikkisatu (tai -tarina), Olipa kerran. Se löytyy iltasatukirjasta Iltahetken tarinoita (Anne Suess & Josef Carl Grund, vuodelta 1988, alkuteos Betthupferlgeschichten, suom. Laila Niukkanen). Tätä luettiin minulle pyynnöstäni kerran toisensa jälkeen ja osaan sen suunnilleen ulkoa vieläkin. Tarina on sivun pituinen (kuten melkein kaikki muutkin kirjan tarinat) ja siinä esitellään eri tähdillä asuvia ihmisiä, jotka puhuvat kukin omanlaisella "vokaalikielellään".

Kauan sitten asui A-tähdellä A-ihmisiä.
He eivät osanneet sanoa I:tä, U:ta, Ä:tä, E:tä eivätkä Y:tä.
Kun heidän piti sanoa: "Hyvää päivää, mitä kuuluu?",
he sanoivatkin: "Havaa paavaa, mata kaalaa?"

Olen näköjään siis jo alle kouluikäisenä ollut kiinnostunut kielestä itsestään, sen käytöstä sekä tietysti kielellä leikittelystä.

Joihinkin klassikkosatuihin Grimmin veljeksistä Astrid Lindgreniin olen tutustunut vasta hieman vanhempana. 80-90 -lukujen vaihteen lapsena (no, 90-luvulla lapsuutensa eläneenä) moniin perinteisiin satuihin olen tutustunut ensin Disney-piirrettyinä... Siksi pidän itsekin tärkeänä työssäni lukea lasten kanssa myös "oikeita" versioita saduista (enkä nyt tarkoita niitä raakoja versioita, joissa varpaita katkotaan ja silmät nokitaan ja niin edelleen). Tarkoitan lähinnä "myös-muitakin-kuin-Disneytä", jos näin voi yleistää.

Joka tapauksessa - lukekaa satuja ja tarinoita, iästä ja elämäntilanteesta huolimatta!