1699398.jpg

Vinden, vågorna, gräset

Vinden talar,
men vad försöker vinden berätta?
vågorna talar,
men vad försöker vågorna säga, skrika, viska?
Gräset sjunger, stenarna mumlar,
allt i världen har en röst, en mun, ett ärende.
Händerna har, läpparna har, huden har,
drömmarna har, tystnaden har.
Allt vill säga något, lära, visa vägen.
Av samma stenar
kan man bygga en mur
eller en bro.
Vilkendera vill
du bygga?
En bro
eller en mur?
Vinden talar, vågorna viskar, stenarna mumlar.
Den som vill förstå, förstår.
Den som vågar lyssna, hör.
Den som sjunger gräsets sång
kan gå på vatten.

(- Tommy Tabermann)

Löysin edellä lainaamani runon erään lehden takakannesta, samalla hetkellä kun olin ajatellut kirjoittaa jotain sanoista. Siitä, miten rakastan erilaisten sanojen kuulemista, lukemista ja niiden kirjoittamista.

Koulussa en juurikaan pitänyt runojen analysoimisesta. Se johtui yksinkertaisesti siitä, että olin aiemmin vain lukenut runoja. En ollut tulkinnut niitä sen kummemmin, yrittänyt ymmärtää tekstin syvällisempää tarinaa, analysoinut symboleita sen kummemmin kuin runon puhujaakaan saati pohtinut eri runoja eri kontekstissa. Ei, minä olin vain lukenut niitä. Lukenut ja mielessäni kuunnellut. Antanut sanojen soljua kauniina virtana mielessäni ja tästä syystä etsinyt käsiini vain kauniita runoja. Runoja, joissa on kauniita sanoja (kuten koivu, runo, tupa, keinu, sade).

Tästä syystä olen varmaan aina pitänyt enemmän äidinkielestä, historiasta, uskonnosta ja muista kouluaineista, joissa on sanoilla ollut suuri merkitys, enemmän kuin esimerkiksi matemaattisista aineista. Numerot eivät ole läheskään yhtä mielenkiintoisia kuin kirjaimet. Jos numeroita laittaa peräkkäin, saa aikaiseksi vain epämääräisiä numerosarjoja, joita ei kukaan ymmärrä. Kun laittaa kirjaimia peräkkäin, niistä avautuu aivan uusi maailma, näin kliseisesti ilmaistuna.

Huono puoli on tietenkin se, että kun esimerkiksi kuulee opastusta jostakin historiallisesta kohteesta (kirkot, linnat, museot), jää moni asia ymmärtämättä kun keskittyy ainoastaan kuulemaan kauniita tai mielenkiintoisia sanoja. "Osa urkulehterin apostolien kuvista oli siirretty portaiden seinärakenteiksi ja sahattu poikki." Urkulehteri, apostolien kuvat, portaiden seinärakenteet... Tällaista voisi mielellään kuunnella miettimättä sen tarkemmin mistä on kyse. (Sitaatti on Nurmijärven kirkon esitteestä.)

Luulen, että rakkauteni Kiven kieleen johtuu tästä samasta asiasta. Kieli on niin rikasta ja elävää, että sitä voisi vain kuunnella (lukea) vaikkei kaikkia vanhempia ilmauksia aina välttämättä täysin ymmärrä.
"On tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee kellastuneiden lehdistöjen tutkaimilla, ja haihtuu lopulta korkeuteen. Tänä aamuna ovat veljet nousneet ylös kovin äkeinä ja äänettöminä, pesneet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet pyhävaatteisiinsa. Sillä tänäpänä olivat he päättäneet lähteä lukkarin luoksi kouluun." (Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä, luku II) Miten voikaan olla, että tuossakin satunnaisesti valitussa katkelmassa sanoma on yksinkertaisesti se, että syysaamuna veljekset nousevat äkeinä aamulla ja pyhävaatteisiin pukeutuneina ovat lähdössä kouluun. Ja silti se on ilmaistu niin kauniisti, että sen voisi luulla sisältävän paljon syvällisemmänkin viestin.

"Mutta tässä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa."
(Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä, luku XIV)