Vasemmalla vanha kamera uudella kameralla kuvattuna ja oikealla toisinpäin.

Pitkähkön harkinnan ja haaveilun jälkeen kävin tänään ostamassa itselleni uuden kameran. Vanha kamerani, Sony DSC-S40, alkoi olla siinä kunnossa ettei sillä ollut enää ollenkaan mukava kuvata. Paitsi että se välillä sammui itsestään kesken kuvan ottamisen, siinä oli myös ilmeisesti ko. kameramallille tyypillinen näyttövika: näyttö oli usein kokonaan valkoinen. Internetin ihmeellisestä maailmasta löysin kohtalotovereita (ts. saman kameran epäonnisia omistajia), joilta kuulin vinkin näytön hetkellisestä korjaamisesta. Kameran etupuolta piti tietystä kohdasta naputtaa/painaa/koputtaa/hakata, jotta näyttöön ilmestyisi jotain. Varsin ammattimaisen näköistä olla kuvaamassa jotain ja kesken kaiken alkaa koputella kameraansa epätoivoisesti (ei sillä ettäkö pyrkisin näyttämään ammattimaiselta - ei ehkä näillä kameroilla tai minun kuvaajantaidoillani). Ja no, onhan tuo kamera kai jo auttamatta vanhanaikainen. On sillä useampi vuosi jo ikääkin, taisin saada sen joululahjaksi vanhemmiltani jouluna 2005.

Uuden kamerani kriteereinä pidin sekä ulkonäköä että hintaa. Kamera ei saanut näyttää lelukameralta, ei siis sellainen yleinen taskuun (ja laukun pohjalle) mahtuva pinkki, ohut tai muuta vastaavaa. Sen piti myös olla mahdollisimman hyvä mutta mahdollisimman halpa. Metsästin ensin tällaista kameraa, ja olisihan se ollut hienompi, mutta törmäsin sitten satasen halvempaan mutta minun tarpeisiini ihan tarpeeksi hienoon Canonin PowerShot A590 IS -kameraan ja ostin sen.

En voi sanoa muuta kuin että tämä on hinta-laatusuhteeltaan loistava digikamera. Onneksi kesälomareissu jonnekin päin Suomea on vielä edessä, täytyy päästä kuvaamaan!

(Ja niin. Olen toisella varasijalla Helsingin lastentarhanopettajan koulutukseen. En uskalla riemuita vielä ainakaan näin julkisesti, palaan asiaan kun asia on varma. :) )