1260389532_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Vähän se on epämuodostunut, mutta niinhän piparkakkutalot aina. Tuo oikeanpuoleisessa kuvassa näkyvä epämääräinen möhkäle on olevinaan sellainen "halkokori", miksi sitä nyt kutsutaankaan. Tehty sen kummempia suunnittelematta. Talon katto on mantelilastuista, alareuna ranskalaisista pastilleista ja loput on koristeltu valmiilla sokerikuorrutteella (sellaisesta tuubista). Myös osien kiinnitys on samaa valmiskuorrutetta - yllätyin että se tosiaan on tähän asti ainakin pitänyt kaikki seinät ja katonkin kasassa.

Tällainen tänä vuonna. :)

Käytiin muuten J:n kanssa itsenäisyyspäivän aattona katsomassa Täällä Pohjantähden alla -elokuva. En ole (vielä!) lukenut ko. trilogiaa enkä itse asiassa nähnyt aiempaakaan elokuvaa kokonaan. Akselin ja Elinan häävalssi on sentään tuttu ja alkusanat suosta, kuokasta ja Jussista. Ja omistan nuo kirjat kuitenkin, ne ovat mummin ja ukin kirjahyllystä minulle pelastetut (kun nuo muuttivat ja lahjoittivat minulle kaikkea käsittämättömän upeaa kirjahyllyistään). Taitavat olla kuvitteellisella lukulistallani seuraavat, ehkä jo ennen edellisessä merkinnässäni puhumiani Juhani Ahon teoksia.

Itse elokuva oli mielestäni hyvä. Eihän se varsinaisesti mitään uutta tarjonnut, olipahan vain "sellainen elokuva, joka oli pakko jonkun tehdä", kuten seuralaiseni asian ilmaisi. Elokuva oli täynnä nimekkäitä näyttelijöitä ihan sivuosissakin, ja elokuvan jälkeen takanamme kävelevä naisihminen tokaisikin: "On ihan tuhlausta laittaa Seela Sella noin pieneen osaan sanomaan vaan jonkun repliikin!" En minä sitä noin näe - saavathan isommatkin tähdet tehdä pienempiä rooleja. Vaikka joidenkin mukaan Koivusalo saattaakin laskea melko paljon näyttelijöiden nimen varaan.

Joka tapauksessa elokuvasta välittyi se sodan raakuus ja julmuus, mikä kaiketi oli tarkoituksenakin. Kuulemma se oli myös uskollinen kirjalle, mitä arvostan kovasti. Musiikki oli ihanaa ja itkettävää. Enhän minä voinut sille mitään, että joka kerran kun taustalta tunnistaa tutun kansanlaulun Täällä Pohjantähden alla, meinasi kyyneleet tulla silmiin... Muutenkin piti ihan tosissaan pidätellä kyyneleitä useaan otteeseen (ja toisinaan tuloksetta)...

Elokuva on pitkä, kolmisen tuntia, mutta ei missään vaiheessa pitkästyttävä (vaikka joitakin vähän "turhempia kohtauksia" oli joukossa myöskin). Sitä puoltaa myös hiirenhiljainen katsomo - koko elokuvan ajan! En kertaakaan havahtunut popcornien mässytykseen tai karkkipapereiden rapisteluun. Toista oli elokuvassa, jota olin eilen katsomassa. Kyseessä oli "työnantajan" (henkilöstövuokrausfirma) järjestämät pikkujoulut: pääsimme katsomaan ennakkoon kotimaisen Jos rakastat -elokuvan. Hermot meni siihen, kun molemmilla puolillani istui henkilö, joka heilui, rapisteli ja huokaili kovaan ääneen koko elokuvan ajan. On äärimmäisen raivostuttavaa, kun vieressä ei pysytä hetkeäkään paikoillaan ja samalla koko penkkirivi heiluu ja tärisee. Samoin musiikin tahdissa tömistely/taputtelu/rummuttelu/laulaminen(!) on ärsyttävää. Itse elokuva oli aika laimea. Kaikki jäi kovin pinnalliseksi ja juonikin loppujenlopuksi jäi hämäräksi. Tässä oli pelattu nimekkäillä muusikoilla ja heidän ripottelemisellaan elokuvan joukkoon "avustajiksi" (vartijoiksi, sairaanhoitajiksi ja niin edelleen). Välillä joidenkin dialogien osalta koin jopa myötähäpeää, mikä tuskin oli tarkoitus. Pääosan esittäjä tosin lauloi hyvin, eikä muidenkaan laulamisessa sinänsä ollut moittimista. Ehdottomasti paras kohtaus oli melko alun "pyykkitupakohtaus", jossa Meri Nenonen ja se pieni tyttö lauloivat. Muuten en erityisemmin ollut innoissani tuosta elokuvasta. Mutta tulipahan nähtyä ja onpahan nyt ainankin tehty sitten kotimainen nuorisomusiikkielokuva.