Oppimista tapahtuu läpi elämän.

Törmäsin mainokseen Positiivareiden uudesta lahjakirjasta valmistuville (ks. Valmista tuli!). Sitä markkinoidaan sloganilla "koulu takana - elämä edessä" ja on suunnattu ylipäänsä opinnoistaan valmistuville (ylioppilaille on lisäksi erillinen kirja). En kritisoi kirjaa sinänsä enkä ole siihen tutustunut, mutta tuo slogan minua hieman häiritsee. Mitä se opiskelu sitten on ollut, jos ei elämää? Ymmärrän lauseen sinänsä ja kai se on jonkin sortin klisee, mutta jos sitä yhtään tarkemmin miettii, niin eihän se noin ole. Ainakaan minun kohdallani.

Olen siis juuri valmistumassa kasvatustieteen kandidaatiksi. Voin kuitenkin vakuudella sanoa, että aion vielä opiskella jotain elämäni jossain vaiheessa - en välttämättä tutkinnoksi asti, mutta vähintäänkin voisin kuvitella tekeväni joitain Avoimen yliopiston kursseja. Minä en ole missään vaiheessa opiskellut vain siksi, että saisin itselleni ammatin. Olen opiskellut opiskelun vuoksi - siis siksi, että oppisin jotain (jota tässä tapauksessa voin työssäni hyödyntää). Halusin nimenomaan yliopistoon, jossa opiskelu on pääosassa ja kursseja voi suorittaa osittain omaan tahtiin ja niin paljon kuin haluaa. Olen sitä mieltä, että yliopisto opettaa ennen kaikkea ajattelua, itsenäistä sellaista. Kaikkea tietoa ei tarvitse omaksua sellaisenaan vain siksi, että joku (auktoriteetti) niin sanoo, vaan kaiken voi kyseenalaistaa ja argumentoiden jopa kumota. Mikään asia ei ole "ikuinen fakta", vaan tiedon lisääntyessä ja tieteenalan kehittyessä asiat ja teoriat muuttuvat. En minä koe nyt valmistuessani olevani missään mielessä "valmis". En ole toivottavasti saavuttanut elämässäni mitään ajattelun kehityksen päätepistettä, vaan se on asia, joka jatkuu läpi elämän. Ja opiskelemalla voi sitä tietoisesti kehittää.

Ymmärrän sloganin "koulu takana - elämä edessä" siinä mielessä, että kieltämättä nyt tuntuu jollain tavalla tyhjältä. Aina aiemmin elämässä on ollut jokin tietty päämäärä: opintojen eteneminen ja sitä kautta valmistuminen (ensin peruskoulusta, sitten lukiosta, nyt yliopistosta). Nyt edessä on työelämä, eikä mitään vastaavaa selkeää päämäärää. Tavallaan olen elämässäni käännekohdassa, jossa "pakolliset" opinnot ovat takanapäin ja työelämä edessä. En voi silti mitään sille, että vierastan tuota ajattelua, että elämäni tähän asti olisi ollut "koulua" ja tästä eteenpäin se olisi "elämää". Minun mielestäni (ihan loogisesti) koulu on vain ollut iso osa tähänastista elämää, mutta ei se minnekään katoa tai ole mitenkään irrallinen asia loppuelämästänikään. Kuten sanoin, opiskella ja oppia voi aina.

Ei muuta tällä kertaa. :)