Parhaillaan menossa oleva kurssi esi- ja alkuopetuksen pedagogiikasta (liittyen sivuaineeseeni) herättää jatkuvasti ajatuksia omista alakouluajoista. Viimeisimmällä luennolla keskityimme sekä esiopetuksen että alkuopetuksen opetussuunnitelmiin, joissa puhutaan mm. myönteisen minäkuvan vahvistumisesta ja onnistumisen kokemuksista.

Kävin itse kaksi ensimmäistä luokkaa ikään kuin alkuopetusluokassa (näin jälkeen päin ajatellen), "ykköskakkosluokassa", jossa oli siis oppilaita sekä ensimmäiseltä että toiselta luokalta. Sen lisäksi siinä pienessä koulussa oli erilliset 1. ja 2. luokat (sekä erilliset luokat kolmannelta kuudennelle, myöhemmin tuli myös yhteinen 3.-4. luokka). Opin itse lukemaan ja kirjoittamaan alle kouluikäisenä, siinä jossain 4-5 ikävuoden välillä. Ensimmäisellä luokalla luin Viisikoita, joten on varmaan aika selvää, että olin jossain määrin turhautunut siihen tavaamisen ja kirjainten piirtämisen opetteluun. Toisaalta yhteinen luokka myös tokaluokkalaisten kanssa helpotti asiaa ja saatoin tehdä esimerkiksi jotain lisätehtäviä, mutta ei se tietysti poistanut sitä seikkaa, että ne samat tavaus- ja kirjoitusharjoitukset piti myös minun tehdä.

Toisaalta lievän turhautumisen rinnalla sain jonkinlaisia onnistumisen kokemuksia siitä, että olin luonnollisesti äidinkielessä luokan edistyneimpiä (mitä taas en ole koskaan ollut esimerkiksi matematiikassa) - ekaluokkalaiselle on ihan hyödyksi kokea olevansa jossain hyvä. Ala-asteen ensimmäiset luokat olivat minulle helppoja eikä vaatinut mitään suurempia ponnisteluita. Sitten yhtäkkiä opeteltavat asiat muuttuivatkin haastavammiksi, lähinnä matematiikassa. Tuntui oudolta, että en osannutkaan ja ymmärtänytkään asioita heti, eikä minulla kai ollut tarpeeksi kykyä ymmärtää, mitä sellaisessa tilanteessa piti tehdä. En tiennyt miten opetella uusia asioita, koska aiemmin vastaavia haasteita ei erityisemmin ollut ollut. Viihdyin kyllä koulussa ja tein tehtäviä mielelläni (koska ne olivat kivoja ja no, helppoja), mutta etenkin matematiikka tuotti koko ajan enemmän ja enemmän ongelmia. Joskus olen ajatellut, että oikeastaan putosin kärryiltä jo siinä kertolaskujen opetteluvaiheessa (ne kun opeteltiin nimenomaan kertotauluina, se vain oli fakta, että "3x5=15, 4x5=20" jne, enkä minä vieläkään osaa muistaa ulkoa kaikkia yksinkertaisimpiakaan kertolaskuja). Ja koska matematiikassa mentiin koko ajan eteenpäin ja periaatteessa kaikki opetettava asia rakentuu aiemmin opitun päälle, niin kyllähän ne vaikeudet kasaantuvat kun aiempaa opittua ei ole. Olin kuitenkin aina se kiltti oppilas ja pärjäsin matikassakin keskiverrosti (osasin kai pinnallisesti opetella kokeisiin oikeat asiat ja ratkaisukaavat), joten asiaan ei ole koskaan kiinnitetty suurempaa huomiota. Joskus olen saattanut olla jossain tukiopetuksessa, mutta siellä vain tehtiin lisää samanlaisia tehtäviä, joista ei ollut mitään hyötyä. Näin jälkeenpäin ajateltuna minun kohdallani olisi ollut parempi, jos joku olisi osannut ajatella hieman taaksepäin - palata taaksepäin opetetuissa asioissa ja huomata, missä kohdassa olin "pudonnut kärryiltä" (kuten esi- ja alkuopetuksen pedagogiikan luennolla joku kommentoi).

Ilmeisesti opettajat olivat kyllä nähneet, että en ollut tosiaan kovin vahvoilla matematiikassa, mutta luultavasti pärjäämiseni muissa aineissa, etenkin äidinkielessä, jotenkin kompensoi. Suoritin kahdeksannen luokan työelämään tutustumisjakson (viikon pituinen TET-jakso) siinä alakoulussa, jossa kävin ala-asteeni. Kun näin kuudennen luokan matematiikan opettajani (opettajat vaihtuivat meillä melkein vuosittain), hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: "Mites sulla se matikka nykyään menee?" siihen äänensävyyn, että "oletkos sä vieläkään kärryillä". Pelkäsin koko sen viikon, että hän kysyisi yllättäen jotain kertolaskua, sillä en osannut niitä vieläkään. Kyseinen opettaja piti meillä kuudennella luokalla satunnaisesti "kertotaulupistareita", koska oli huomannut että niissä oli monella vaikeuksia. Jäin vain ihmettelemään, että ketä ne yhtäkkiset kertotaulukokeet sitten auttoivat...

Yläasteella pelastukseni oli se, että taskulaskimia sai - ja joskus oli suotavaakin - käyttää. Pärjäsin sillonkin keskiverrosti, joissain matikan aihealueissa paremmin ja joissain huonommin. Arvosanat vaihtelivat kuuden ja yhdeksän välillä. Huomasin pitäväni yksinkertaisimmista yhtälölaskuista, niistä, missä piti selvittää mikä X on ja numeroita piti pyöritellä yhtäsuuruusmerkin molemmin puolin. Nekin tosin menivät jossain vaiheessa liian vaikeiksi. Prosenttilaskuja en osaa kovin hyvin vieläkään. Lukioon mennessä oli aivan selvää, että valitsen lyhyen matematiikan. Sanoin monesti, että ottaisin mieluummin vieläkin lyhyemmän. No, pärjäsin kyllä lukionkin joten kuten, arvosanat vaihtelivat viiden ja yhdeksän välillä kurssista riippuen (ne yhtälölaskukurssit olivat niitä yhdeksikön kursseja). En kirjoittanut matematiikkaa ylioppilaskokeissa.

Nyt varhaiskasvatuksen koulutukseemme kuuluu kurssi "Matematiikan orientaatio" ja sivuaineeseeni "Matematiikan didaktiikka". Monesti on ollut keskustelua siitä, että varhaiskasvatuksessa sekä esi- ja alkuopetuksessa matematiikan kuuluu olla hauskaa ja kokonaisvaltaista, konkreettista. Minulta on ehkä puuttunut alusta asti se konkreettisuuden avulla tapahtuva syvällinen ymmärtäminen (niistä kertotauluista alkaen). Olisin ehkä tarvinnut tarkempaa tietoa siitä, miksi tietynlaisia laskuja pitää laskea, mihin sellaista laskutaitoa tarvitsee ja millaisia asioita niiden avulla voi selvittää. Esimerkit ja laskutoimitukset olisi pitänyt havainnollistaa käytännön kautta, lapsen maailmasta käsin.

Nyt olen joka tapauksessa innokas varhaiskasvatuksen matematiikan toteuttaja, ehkä omien kokemusteni kautta haluan ehkäistä vastaavia kokemuksia matematiikasta. Haluan, että lapsille syntyy myönteisempi kuva matematiikasta kuin mitä minulla kouluaikanani oli. Toivottavasti opettamieni lasten tulevat kouluopettajat ajattelevat samoin.

"Kuulen ja unohdan,
näen ja muistan,
teen ja osaan."

(Laotse 600 eKr.)