Sinä verhoudut valoon. Du sveper dig i ljus.
(Johanna Häiväoja, 2002)

Kävin eilen kävelemässä Helsingissä Hietaniemen hautausmaalla. Pääasiallinen tarkoitukseni oli löytää eräs suvun hauta (minkä löysinkin), mutta loppujen lopuksi kävelyllä vierähtikin lähes pari tuntia.

Oskar Merikanto (1868-1924).

Topelius (1818-1898).

Saima Harmaja (1913-1937).

Löysin haudan noin vuosi sitten sattumalta: tiesin, että jossain sillä hautausmaalla tämä on, mutta tarkemmasta sijainnista ei ollut mitään tietoa. Kerran sitten päätin vain kääntyä jossain kohdassa vasemmalle kuvaamaan merimaisemaa, ja oikein hätkähdin kun rivin päässä oli kivi, jossa luki kuin lukikin Saima Harmaja.

Haudalle oli joku jättänyt 11.8. päivätyn runon "Kukka ja perhonen":

Oi tuskaa kukkasen hennon,
joka kylmään multaan jää,
kun hurmassa häilyvän lennon
pois perhonen häviää.

Sen juuret on syvällä maassa,
terälehdet kannata ei.
Mut hetkessä autuaassa
sen sielun perhonen vei.

Sini-ilmoja siivet halaa!
Luo kukkasen loisteessaan
ne ehkä hetkeksi palaa
tai ehkä ei milloinkaan.

 (Saima Harmaja 11.8.1935)