Olen viettänyt aikaani tänään töiden jälkeen lukemalla, pohtimalla ja päässäni pyörittelemällä sellaista termiä kuin fiktio. Oppaanani oli (ja on) Dorrit Cohnin Fiktion mieli. Kyllä, toinen pääsykoekirjoistani Tampereelle. Toisen kirjoista olen kerran jo kahlannut läpi, se opetti minua analysoimaan runoja, joskin olen tapani mukaan unohtanut jo ainakin puolet oppimastani.

Lukioaikana havaitsin, että opin parhaiten tekemällä muistiinpanoja (miellekarttoja, ranskalaisia viivoja...) itse. Nimenomaan itse, sillä kopioimalla piirtoheittimellä heijastetuista kalvoista ei juuri mitään jäänyt mieleen. Kopioidessa väsyneenä sanasta sanaan jonkun toisen tiivistämää tekstiä tai oman oppimistapansa mukaan kirjoittamia muistiinpanoja jäi liikaa aikaa ajatella kaikkea muuta. Liian usein huomasi, ettei ollut mitään mielikuvaa siitä, mitä oli juuri kaksi sivua kirjoittanut. Kun itse tiivisti tekstiä ja etsi sieltä pääkohtia, joutui väkisin ajattelemaan opetettavaa asiaa, vaikka olisi kirjoittanutkin sanasta sanaan samoin kuin lähdetekstissä luki. Kun sitten myöhemmin palasi omiin muistiinpanoihinsa, muistui helposti mieleen kaikki alkaen siitä tilanteesta ja oppitunnista, jolloin sitä kirjoitti, aina siihen ko. asiaan. Kopioidut muistiinpanot näyttivät lähinnä sekavilta eikä niistä ymmärtänyt juuri mitään.

Olen siis kirjoittanut tänään muistiinpanoja jotakuinkin ahkerasti. Löysin myös toisen tavan, jolla pystyn paremmin keskittymään tekstiin ja sisäistämään sen asioita. Ääneen lukeminen. Se on erittän hölmön kuuloista tietenkin, enkä sitä voi tehdä missään julkisella paikalla tai missään muiden ihmisten lähellä, mutta se on yllättävän tehokasta. Kun liittää siihen jotain näyttelemisen elementtejä, lukee tekstiä eri äänensävyillä ja painottaa tiettyjä kohtia tekstistä, saa helpommin selvää pitkistä ja monimutkaisista virkkeistä. Niitä ainakin tuossa teoksessa riittää...

Melkein odotan, että pääsen seuraavan kerran syventymään noihin teoksiin! Kadoksissa ollut motivaatio löytyi yllättäen. Minä haluan opiskelemaan!